Lush
  • Tuoretta käsintehtyä kosmetiikkaa!
Lush

Hunaja

Hunaja on makeaa, tahmeaa ainetta, jota mehiläiset tuottavat kukkien medestä. Hunajan maku, väri ja koostumus vaihtelevat eri alueiden kasvillisuuden mukaan. Siksi hunajaa on niin monenlaista, ja sitä on kerätty jo tuhansia vuosia. Varhaisimmat merkit hunajaa keräävistä ihmisistä on löydetty 8000 vuotta vanhasta kalliomaalauksesta Espanjan Valenciassa.

Hunaja on luonnollinen säilöntäaine: se on ainoa nestemäinen elintarvike, joka ei pilaannu ja joka on syömäkelpoista ilman että sitä käsitellään millään tavalla. Uskomatonta kyllä, 1900-luvulla arkeologit löysivät muinaisegyptiläisistä haudoista kannettomia hunaja-astioita, joiden sisältämä tuhansien vuosien ikäinen hunaja oli yhä täysin syötävää. Niinpä hunajapurkki keittiön kaapissasi on huomattavasti sinua pitkäikäisempi – paitsi jos syöt sen.

Hunajan ikuiselle säilyvyydelle löytyy selitys kemiasta. Hunaja on hyvin sokeripitoista, kun taas erittäin matala vesipitoisuus luo mikro-organismeille eli pieneliöille epäotollisen kasvuympäristön. Siksi hunaja tunnetaan antibakteerisista ja antimikrobisista ominaisuuksistaan. Suurta hunajapitoisuutta voidaan käyttää eri tuotteissa säilöntäaineena: se vähentää vapaan veden määrää tuotteissa, jolloin mikrobien kasvu estyy.

Lisäksi hunajalla on paljon hyviä vaikutuksia paikallisesti käytettynä. Se kerää ja säilyttää ihon kosteuden ja hoitaa siksi ihoa ja päänahkaa. Se antaa myös kiiltoa hiuksille, vahvistaa niitä ja parantaa hiusten kuntoa.

Luonnon pikku kemistit

Miten mehiläiset tekevät vetisestä, sokerisesta aineesta kestävän ravinnonlähteen koko talveksi?

Kun Carl von Linné antoi tarhamehiläiselle tieteellisen nimen Apis mellifera vuonna 1758, hän ei tiennyt, miten mehiläiset toimivat. Nimi tarkoittaa kirjaimellisesti ’hunajaa kantavaa mehiläistä’, mikä kuulostaa siltä, että Linné luuli mehiläisten ottavan hunajan suoraan kukista. Myöhemmin hän yritti korjata nimen ’hunajaa tekeväksi mehiläiseksi’, mutta aiempi muoto jäi elämään.

Nykyään mehiläisten rooli luonnon pikku kemisteinä tunnetaan hyvin. ”En ole löytänyt eläinkunnasta mitään vastaavaa”, sanoo Jonathan Powell The Natural Beekeeping Trust -yhdistyksestä. ”Mehiläisillä on luontoon valtava vaikutus, joka ei kata pelkästään niiden pölyttämiä kukkia. Se ulottuu myös kasvinsyöjiin ja hyönteisiin, jotka hyödyntävät samoja kasveja ravinnokseen.”

”Mehiläiset ovat siksi luonnon keskipisteessä – ne ovat kuin viljelijöitä, jotka suorasti tai epäsuorasti tuottavat ruokaa kaikille muille lajeille. Meidän tulisi kunnioittaa tätä ja miettiä tarkemmin, miten hunajaa tuotetaan.”

Dorsetilainen mehiläistarhaaja Mike Madgwick, jolla on 25 mehiläispesää, tietää tämän. Hän sanoo:   ”Hunaja on tiivistynyt monosakkaridien liuos: siinä on fruktoosia ja glukoosia. Mehiläiset varastoivat keräämänsä meden suolistoonsa mesimahaan, jossa ne kuljettavat sen pesälle. Verrattuna omaan ruumiinpainoonsa mehiläinen pystyy kantamaan suuren määrän mettä.”

”Palattuaan takaisin yhdyskuntaan mehiläinen luovuttaa meden muille mehiläisille, joiden tehtävä on valmistaa hunajaa. Mehiläisten työstäessä mettä siitä haihtuu kosteutta, niin että sen vesipitoisuus vähenee 70-80%:sta alle 20%:iin. Tiivistyneessä medessä tapahtuu kemiallisia muutoksia ja siitä tulee hunajaa.”

”Meden muuttaminen hunajaksi on hienovarainen prosessi, joka vaatii tarkkaa työtä. Meden tiivistyessä seokseen tulee entsyymejä ja pieniä määriä antioksidantteja mehiläisten elimistöstä. Kun mesi on lopulta erityisen tiivistynyttä eli muuttunut hunajaksi, mehiläiset varastoivat sen kennoihin yhdyskunnan pesässä.”

”Veden haihtuminen hunajasta on tärkeää. Jos hunajassa on yli 20% vettä, se on vaarassa alkaa käydä, jolloin se ei enää kelpaisi mehiläisten ruuaksi”, Mike sanoo.

”Vain harvat bakteerit ja mikro-organismit pystyvät selviytymään hunajassa”, sanoo Diane Roberts, British Beekeepers Associationin lehdistövastaava. ”Hunaja on myös hapanta: sen pH-arvo on 3-4,5, mikä estää bakteerien ja sienten liikakasvua.”

Hunajaa markkinoidaan usein superruokana. Mehiläistarhaajille ja tuotekehittäjille taika kuitenkin piilee siinä, miten mehiläiset ovat luoneet hunajasta itsestään säilyvää.


Näin hunajaa kerätään: Vastuullista mehiläistarhausta maailmalla 

Hunajan luonnollinen säilyvyys ja antimikrobiset ominaisuudet ovat tehneet siitä arvokkaan raaka-aineen koko ihmiskunnan historian ajan. Vuoteen 2400 eKr. ajoitetut hautamaalaukset muinaisesta Egyptistä esittävät mehiläistarhausta samantapaisin menetelmin kuin nykypäivänä. Tutkija Eva Crane kirjoittaa teoksessaan The Archaeology of Beekeeping (1984): ”Mehiläisten pito on muuttunut melko vähän viimeisen 4400 vuoden aikana.”


Vaikka tekniikat eivät olekaan kovin erilaisia kuin muinaisessa Egyptissä, makean kullan kysyntä on nyt paljon suurempaa. Hunaja on ruokakaappien vakioherkku ympäri maailman. Siksi on tärkeää pitää huolta siitä, että mehiläistarhaajat toimivat mehiläisten suojelijoina eivätkä pelkästään hunajan tuottajina.


VILLINÄ HUNAJAAN

Kun matkustaa syvälle luonnontilaisiin metsiin, jotka peittävät 60% Sambiasta, kuulee joka puolella villimehiläisten surinan ravinnonhaussa. Villimehiläisten tarhaus on suosittu tulonlähde paikallisissa yhteisöissä. Asukkaat pitävät hyvää huolta mehiläisten elinympäristöstä sen sijaan että käyttäisivät hyönteis- tai rikkaruohomyrkkyjä.


”Sambialaiset ovat osaavia mehiläistarhaajia ja he kunnioittavat mehiläisiä. Tarhaus on taito, joka periytyy sukupolvelta toiselle. Vanhemmat opettavat jo pienille lapsilleen mehiläisten pitoa, jotta nämä oppivat olemaan pelkäämättä mehiläisiä. Vaikka lapset lähtisivät muuhun työhön, taidosta on paljon hyötyä, koska sen avulla voi saada arvokkaita lisätuloja”, kertoo Lushin raaka-aineiden sisäänostaja Gabbi Loedolff.


Villimehiläisten tarhaajat tekevät perinteisiä pesiä puiden kuoreen käsityönä. Taito periytyy isältä pojalle. Yhden puun kuoreen mahtuu 15-20 mehiläispesää, jotka tarjoavat mehiläisille kodin noin kymmenen vuoden ajan ilman ympäristöhaittoja. Tarhaajat keräävät hunajan kiipeämällä puihin, yleensä ilman minkäänlaisia suojavarusteita. He irrottavat puunkuoresta tehdyn onton pesän ja nostavat hunajakennot esiin sen sisältä. Se on haastava tehtävä, mutta mehiläiset viihtyvät paremmin korkealla sijaitsevissa pesissä.


MEHILÄISTARHAUSTA PERINTEISIN KEINOIN

Sambialainen mehiläistarhaus on pelotonta puuhaa verrattuna tavalliseen kaupalliseen tuotantoon, mutta uraauurtavia tekniikoita kehitetään myös Euroopassa. Devonilainen mehiläistarhaaja Phil Chandler ryhtyi suosimaan luonnonmukaisempaa tarhausta vuosia sitten toiveenaan saada mehiläisten määrä nousuun. ”Aloitin tarhauksen tavallisilla välineillä ja pesillä. Pian aloin kuitenkin miettiä, miksi tarvitsin monimutkaisia välineitä puuhaan, joka on oikeastaan aika yksinkertaista. Mehiläisten kanssa ei pidä tehdä asioita vaikeiksi.”


Phil käyttää yksinkertaista pesätyyppiä, joka antaa mehiläisille enemmän vapautta rakentaa kennot haluamallaan tavalla. Hänen suosimansa kasvatusmenetelmä auttaa mehiläisiä taistelemaan paikallisia tauteja vastaan. Phil kertoo juuri ostaneensa kolme uutta kuningatarta Sussexin yliopistolta, koska niillä on tietty taito: ”Kuningattaret pystyvät havaitsemaan tuhoisat varroapunkit pesässä ja saavat työläiset raahaamaan ne ulos pesästä. Ne ovat myös hyvin vastustuskykyisiä taudeille. Tällaisia ominaisuuksia haluan suosia mehiläisissäni.”

Phil sanoo, että mehiläiskadot ovat vähentyneet mutta eivät kuitenkaan riittävästi. ”Mehiläisillä on yhä vaikeuksia, mutta monet niistä ovat meidän itsemme aiheuttamia. Esimerkiksi varroapunkit ovat levinneet mehiläistarhauksen ja kemiallisten menetelmien mukana ympäri maailman.”

”Britannian tarhamehiläismäärät ovat suoraan riippuvaisia mehiläistarhaajien määrästä, joka on kasvanut viimeisen 5-6 vuoden aikana. Ne ovat paremmassa asemassa kuin muut mesipistiäiset, esimerkiksi kimalaiset, jotka ovat oman onnensa nojassa ja ehkä suuremmassa vaarassa.”

Mehiläiset ovat siis äärettömän tärkeitä luonnolle. Siksi niille sopivien elinympäristöjen ja suojaavien pesien luominen on velvollisuus, jota meidän ei pidä unohtaa.


Maksutavat